Etusivu > MUUT POLIISI ASIAT, Poliisi muu maailma, POLIISIN TEKEMÄT RIKOKSET > Sormenjälki ei ole luotettava todiste

Sormenjälki ei ole luotettava todiste

20.5.2013

sormenj

Kun rikollisia jahdataan, sormenjäljen ja dna-näytteen ajatellaan olevan luotettavia todisteita. Näin ei kuitenkaan aina ole. Jälkiä tulkitsevat tutkijat voivat joutua hakoteille.

Konstaapeli Shirley McKien painajainen alkoi tammikuussa 1997.

Skotlannin poliisi löysi 51-vuotiaan Marion Rossin julmasti murhattuna kodistaan Kilmarnockin kaupungista Skotlannista. McKie kuului murhaa selvittävään tiimiin, mutta oli hierarkiassa niin alhaalla, ettei hänellä ollut pääsyä rikospaikalle.

Silti rikospaikkatutkijat löysivät rikospaikalta sormenjäljen, joka kuului selvästi McKielle.

Kun McKietä syytettiin rikospaikalla käymisestä, hän kiisti sen johdonmukaisesti. Mutta sormenjälki ei valehtele, ja löydöllä oli McKien kannalta vakavat seuraukset. Hänet erotettiin, pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Kun McKie vielä oikeudessa kielsi käyneensä Rossin asunnossa, hän sai tuomion väärästä valasta.

Sormenjälki koostuu pyörteistä, kaarista ja silmukoista. Näiden sisällä oleva pienempi präntti jakautuu esimerkiksi haarautumiin, saariin, pisteisiin, koukkuihin ja siltoihin.

Kuviot kehittyvät kohdussa, ja niiden kehitystä ohjaavat geenien ja ympäristön monenlaiset ristiin vaikuttavat tekijät. Siksi sormenjäljet eivät ole täysin samanlaiset edes identtisillä kaksosilla.

Kiistattomampaa ja objektiivisempaa todistetta siitä, että Shirley McKie oli ollut Rossin asunnolla, ei siis olisi ollut mahdollista löytää.

Silti McKie puhui totta. Sen osoittamiseen tarvittiin ulkopuoliset sormenjälkitutkijat Yhdysvaltain keskusrikospoliisista FBI:stä. He todistivat toisistaan riippumatta, että asunnosta löytynyt sormenjälki ei kuulunut McKielle. Tämän jälkeen samaan tulokseen on päätynyt lähes sata sormenjälkitutkijaa 18 maassa.

Tapaus osoittaa, että vaikka sormenjälkiä on aina pidetty kiistattomana todisteena, niiden tulkinta on monesti mielipidekysymys.

Sormenjälkien tutkimuksen perusteet luotiin jo 1800-luvulla. Oletus siitä, että sormenjäljet ovat eräänlainen biologinen passi, jolla henkilöllisyys voidaan luotettavasti tunnistaa, on peräisin tuolta ajalta.

Väitettä ei ole kuitenkaan koskaan asetettu tieteelliseen testiin, joka paljastaisi sormenjälkien tunnistamiseen liittyvän virhemarginaalin ja psykologisten tekijöiden vaikutuksen.

Päinvastoin. Jos syytön henkilö joutuu väärin tunnistetun sormenjäljen perusteella vankilaan, saamme vain ani harvoin kuulla, että henkilö oli oikeasti syytön. Langettava tuomio nähdään vahvistuksena sormenjälkitunnistuksen oikeellisuudesta. Näin sormenjälkitutkijat eivät ole tottuneet siihen, että he joutuisivat vastakkain omien virheidensä kanssa.

Viime vuosina sormenjälkitunnistuksen virheitä on kuitenkin noussut esiin.

McKien lisäksi paljon huomiota on saanut tapaus, jossa amerikkalainen, islaminuskoon kääntynyt asianajaja Brandon Mayfield pidätettiin epäiltynä osallisuudesta Madridin pommi-iskuun vuonna 2004.

Espanjalaiset tutkijat löysivät yhdestä suutariksi jääneestä räjähteestä osittaiset sormenjäljet, jotka syötettiin erilaisiin kansallisiin ja kansainvälisiin sormenjälkirekistereihin. FBI:n rekisteri tuotti viisitoista osumaa, joista todennäköisin epäilty oli Mayfield.

Hän oli pidätettynä 16 päivää, kunnes espanjalaiset tutkijat löysivät toisen epäillyn, algerialaisen miehen. Tämän sormenjälki oli parempi osuma kuin Mayfieldin.

Eri poliisipiireissä Yhdysvalloissa on jo alettu selvittää, kuinka laajasta ongelmasta väärissä sormenjälkitunnistuksissa on kyse. Vuoteen 2010 mennessä Los Angelesin syyttäjä oli kerännyt tiedot 25 tällaisesta tapauksesta.

Suurimman kolauksen sormenjälkien todistusvoima on saanut brittiläisen psykologin Itiel Drorin tutkimuksista.

Dror on osoittanut, että jos tutkijalle annetaan samoja sormenjälkiä uudelleen tutkittavaksi, hän ei ole niiden tunnistuksesta aina samaa mieltä edes itsensä kanssa.

Drorin tutkimuksessa oli mukana kuusi sormenjälkitutkijaa eri maista. Kukin heistä sai tutkittavakseen kahdeksan eri sormenjälkeä, joista he olivat tehneet aikaisemmin joko positiivisen tai negatiivisen tunnistuksen. Sormenjäljet annettiin heille tutkittavaksi normaalin työn ohessa niin, etteivät he tienneet olevansa mukana tutkimuksessa.

Tutkituista 48 tapauksesta sormenjälkitutkijat muuttivat vanhan tunnistuksensa kuudessa tapauksessa. Yksi sormenjälkitutkijoista muutti mielipidettään kolme kertaa. Vain kaksi tutkijaa säilytti vanhat tunnistuksensa kaikissa tapauksissa.

Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että jos sormenjälkitutkijoille syötettiin tapauksista etukäteistietoa – kuten että syytetty oli tunnustanut tai ollut teon tapahtuma-aikana sellissä – he muuttivat tunnistusta herkästi annetun vihjeen suuntaan.

Eli: sama sormenjälki, sama tutkija, mutta erilainen tulos.

Drorin tulokset viittaavat siihen, että McKien ja Mayfieldin sormenjälkien väärät tunnistukset eivät välttämättä ole harvinaisia poikkeustapauksia, kuten rikostutkijat ovat väittäneet.

Jos sormenjäljet ovat osittaisia tai suttuisia, tunnistuksen epävarmuus kasvaa. Ja jos tutkija tällaisessa tilanteessa saa rikostutkintaan liittyvää tietoa, se voi heilauttaa epävarman tutkijan suuntaan tai toiseen.

Ilmeisesti juuri näin tapahtui Madridin iskusta epäillyn Mayfieldin kohdalla. Tunnistus oli kaukana varmasta, mutta islamistimyönteinen Mayfield vain sopi profiiliin liian hyvin.

Entä sitten dna-jäljet?

Dror on osoittanut, että niihin liittyy sama epävarmuus. Samalla tavalla kuin sormenjälki voi olla epäselvä, rikospaikalta saatava dna-näyte voi sisältää monen eri henkilön dna:ta. Tällöin tutkijan on arvioitava, vastaako mikään näistä erillisistä dna-ketjun pätkistä epäillystä saatua näytettä.

Dror valitsi tutkimukseensa rikostapauksen, jossa neljä miestä oli pidätetty epäiltynä joukkoraiskauksesta.

Yksi miehistä tunnusti raiskauksen ja väitti, että kolme muutakin miestä olivat osallistuneet siihen. Nämä kolme miestä kielsivät osallisuuteensa.

Juttua tutkinut rikoslaboratorio vertaili kolmen miehen dna:ta rikospaikalta saatuun näytteeseen. Se totesi, että dna:n perusteella vain yksi kolmesta miehestä voitiin kytkeä rikokseen.

Dror antoi täsmälleen saman aineiston 17 muulle kokeneelle dna-tutkijalle, jotka uskoivat selvittävänsä tuoretta juttua.

Rikoslaboratorion kanssa samaa mieltä oli vain yksi tutkija 17:sta. Kaksitoista muuta katsoi, ettei mieskolmikon yhtä miestä voikaan kytkeä tapaukseen ja neljä tutkijaa katsoi, ettei asiaa voi ratkaista dna-näytön perusteella.

Sekä sormenjälkien että dna:n tunnistuksen ongelma on Drorin mukaan ikivanha: inhimillinen tekijä.

”Koneet eivät tee tuomioita, vaan ihmiset”, hän on sanonut. Drorin mukaan rikostekniset tutkijat ovat kuitenkin joskus hyvin haluttomia myöntämään, että inhimillisillä tekijöillä olisi vaikutusta objektiivisten todisteiden tulkintaan.

Jos tutkijoille puhutaan psykologisista tekijöistä, he ajattelevat sen tarkoittavan sitä, miten tutkijan mahdollinen maahanmuuttovastaisuus tai sovinismi voisi vaikuttaa todisteiden tulkintaan. Psykologiset tekijät nähdään siis eettisenä ongelmana.

Psykologisissa virheissä ei kuitenkaan ole kyse asenteista, vaan odotusten ja ennakko-oletusten aiheuttamista sokeista pisteistä. Ilmiöstä kertovat esimerkiksi tutkimukset, joissa ihmisille on juotettu punaiseksi värjättyä valkoviiniä punaviininä. Kukaan testattavista ei havainnut eroa, koska kaikki olettivat juoman olevan punaviiniä.

Drorin mukaan on vaarallista ajatella, etteivät tällaiset psykologiset virheet koskisi myös rikospaikkatutkintaa.

Yhdysvaltain tiedeakatemia julkaisikin vuonna 2009 raportin, jossa peräänkuulutettiin rikosteknisen tutkinnan asennemuutosta. ”Väitteet virheiden nollatasosta eivät ole uskottavia”, raportissa todettiin.

Käsitys sormenjälkien ja dna-tunnistamisen objektiivisuudesta ei kuitenkaan ole vain rikosteknisen tutkimuksen ongelma.

Käsitykset kertautuvat oikeussalissa ja ne vaikuttavat tuomareihin, valamiehistöön ja yleisön mielipiteisiin. Keskeinen pulma on tasapuolinen käsittely. Kun sormenjälkeä ja dna-tunnistetta pidetään voimakkaana todisteena, ihmiset eivät niiden jälkeen enää kiinnitä huomiota muuhun, syytteiden kanssa ristiriitaiseen todistusaineistoon.

Hyvä esimerkki tästä voimakkaimman todisteen ongelmasta tulee tapauksista, joissa ihmiset ovat tehneet valetunnustuksen.

Vaikka kuulostaa uskomattomalta, että kukaan tunnustaisi vakavan rikoksen jota ei ole tehnyt, se on yllättävän yleistä. Ihmiset tekevät sitä huomion kipeydestä tai painostuksen alla.

Ilmiötä tutkineen yhdysvaltalaisen psykologin Saul Kassinin mukaan valetunnustuksen jälkeen kaikki muu todistusaineisto muuttuu toisarvoiseksi. Sen jälkeen ihmiset näkevät todistusaineiston vain tunnustuksen valossa ja silminnäkijät muuttavat jopa muistikuviaan, jotta ne olisivat järkeenkäypiä tunnustuksen kanssa.

Juuri näin on vaarassa käydä, jos sormenjälki- ja dna-todisteisiin uskotaan sokeasti.

Dna-todisteen mahdista oli kysymys myös vuosia kestäneessä sarjamurhaajajahdissa Saksassa.

Heilbronnin haamuksi nimetyn rikollisen dna:ta oli eristetty vuosien varrella lukuisilta murhapaikoilta, mutta myös murto- ja asuntovarkauksien tutkinnassa.

Dna:n perusteella tiedettiin, että tekijä oli varmasti nainen, mutta muuten hänen toiminnassaan ei ollut mitään kaavaa.

Rikospaikkoja oli ympäri maata, osa niistä oli Ranskan ja Itävallan puolella. Ainoa silminnäkijähavainto oli murhan tapahtumapaikalta pois juossut mies. Tämä sai etsivät ajattelemaan, että murhaaja oli mahdollisesti transsukupuolinen.

Sarjamurhaajan jahti päättyi nolosti. Murhilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Dna oli peräisin vanupuikkoja valmistavan tehtaan työntekijältä. Tehtaan valmistamia vanupuikkoja käytettiin rikoslaboratorioissa ympäri Eurooppaa.

Tutkijat olivat pyrkineet selittämään kaikki muut havainnot ja todisteet dna-näytteiden mukaisiksi. Näin murhaaja profliloitiin ympäri Eurooppaa reissaavaksi transsukupuoliseksi.

 

http://www.hs.fi/tiede/Sormenj%C3%A4lki+ei+ole+luotettava+todiste/a1368764755335?ref=hs-hitaat-e-9

Mainokset
%d bloggers like this: